Joe Higgs – Life of Contradiction

Aurinko paistaa ja on lämmin, mikä tuntuu olevan elämänhaluni edellytys – etenkin helmikuussa. Elän aikaa rankan ja työn- sekä vastuuntäyteisen kevään jälkeen, aikaa kun stressi vihdoin helpottaa ja elämän pitäisi olla hyvin. Mistä silloin tulee se saatananmoinen ahdistus, kun näkee exän Facebook-päivityksen ei-mistään-millään-tavalla-merkityksellisestä? Se ahdistus, kun yhtäkkiä iskee tarve itkeä, mutta vaikka kuinka tikistää, niin kyyneleitä ei vain tule. Mikä on se puska? Ei ole ennen tätä säväyttäneet hänen päivitykset ja tässähän aikaa on kulunut jo, no, reippaasti. Kaiken lisäksi minähän se olin, joka sen suhteen lopetin. Ei ole sen jälkeen se ihminen kiinnostanut, eikä kiinnosta vieläkään. En mielestäni ole se yksinkertaisin tallaaja, niin miksi en ymmärrä?

 

Joe Higgs – Come On Home

Niin miksi? Onhan se ikävää myöntää, mutta yksi syy siihen ehkä on se, ettei nyt ole mitään millään tavalla potentiaalista sutinaa. En ole puuma, mutta tilanne voisi ulkopuolisesta vaikuttaa siltä. Ja viimeksi, kun oli joku ”Jore”, niin sekin päättyi nolosti. Ja sitten oli jotain sutinaa Vesan* kaa, ei kuitenkaan oltu sillai. Olen kuin Jokisen Ellu. Eräs (miespuolinen) kaverini totesi, että onhan se aika säälittävää, että voi samaistua johonkin sellaiseen. Anteeksi nyt vain Vesa (kyllä, juuri se sama Vesa), mutta tällaisia me naiset ollaan. Tai ei kaikki, mutta merkittävä osa. Ja minusta se on helpottavaa huomata, että elämän ahdistuksen aiheet ovat kuitenkin jollain tavalla niin merkityksettömiä. Eikun? Siitähän se elämä kumpuaa – ihmissuhteista. Piru.

 

Joe Higgs – Freedom Journey

Se tunne, kun puhelimen muistissa on 500 numeroa, mutta ei ole ketään, kenelle soittaa. Niiden 500 numeron joukossa on ihmisiä, sydänystäviäkin. Eikä siltikään ketään, kenelle haluaisin soittaa ja kertoa fiiliksistäni. Ehkä se johtuu siitä, etten osaa kertoa niistä, sillä en ymmärrä niitä? Niin, siitähän tämän bloginkin idea lähti, kirjoitan vaikka kaiken maailman nähtäväksi eheytymisprosessistani, matkastani aikuisuuteen. Ehkä viimeisessä tekstissäni osaan vastata nyt esittämiini kysymyksiin. Tai osaan edes jotain aikuisuudesta henkivää. Olen kohta lähempänä kolmeakymppiä kuin alaikäisyyttä, se on ehkä vähän vastuuttavaa, vaikkei tämä mikään ikäkriisi olekaan. Haluan kuitenkin säilyttää lapsenmielisyyteni, sillä ”huumori on henkevyyden mittari”. Näin kuulin eräältä elämää nähneeltä naiselta vaateliikkeessä, jossa olen töissä. Hän sai ainakin minun kunnioituksen sillä viisaudella, vaikka oli vaikea asiakas.


Joe Higgs – Wake Up And Live

Ymmärrys musiikin merkittävyydestä elämässäni on syntynyt jo varhaisessa lapsuudessa, mutta löysin tänään silti uuden ulottuvuuden siihen. Olen kuvitellut, että olen aikuistuessani kyynistynyt sen verran, etten enää muodosta samanlaisia siteitä musiikin ja tunteiden välille. Ystäväni sai minut ymmärtämään, että se kenties johtuukin siitä, etten enää kuluta musiikkia yhtä puhki kuin 15-vuotiaana. 8 vuoden päästä tämänhetkinen lempibiisini ei todennäköisesti aiheuta samanlaisia välittömiä tunne-elämyksiä, kuin Johnny Cashin Hurt tänään. Musiikkimakuni on kaikkiruokainen, mutta vaativa, omalla tavallaan. Eipä sitä varmaan sen osuvammin tai epämääräisemmin voisi kuvata. Mutta miksi Joe Higgs juuri nyt? Kesäinen. Life of Contradiction – voisiko mikään muu kuvata paremmin tämän kirjoituksen aikana valinnutta mielentilaa?

 

Tästä se lähtee, matka aikuisuuteen. Katsotaan miten pitkälle pääsen. Saattaa olla, että käännyn takaisin kotiin ennen motarille pääsyä.

 

Sincerely (Joe Higgs’ä tämäkin),

 

Ilona*

 

*nimi muutettu